tiistai 22. toukokuuta 2018

Best talvi ever!



Poikkeuksellinen kesäsää näyttäisi vain jatkuvan ja jatkuvan! Elämme toukokuun loppua ja taitaa olla niin, että tämän kevään myötä hellepäiväennätykset menevät uusiksi ja tilastot pääalelleen, kun toukokuun kylminkin päivä on ollut varmaan noin 15-asteinen. 

Tässä on puolensa ja puolensa. Koska treenit on treenattava, olen nyt käynyt parikin kertaa lenkillä 25:n asteen lämpötiloissa, mikä ei välttämättä ole se mukavin olosuhde juosta. Tai tehdä oikeastaan yhtään mitään. Eilen olin hinkkaamassa Malminkartanon jätemäkeä ja kahdeksan nousun jälkeen oli pakko lopettaa, koska kone hyytyi kuin seinään. Mittari näytti +26°C lopettaessa ja join varmaan kaksi litraa vettä huikalla. Mutta sitten taas, olen istunut monta aamu- ja iltakahvia Kaivopuiston rannassa, makoillut piknikeillä ympäri Helsinkiä ja leikannut nurmikon mökillä ilman paitaa. Eli vaikka kovaäänisesti liputankin talvien puolesta, ihan ookoo tämä kesäfiiliskin välillä on. Etenkin, kun tämä toukokuu on minun lomakuukauteni. Silti olen tyytyväinen, että kahden viikon päästä tähän aikaan olen jo Elbrusin basecampissa pakkasrajan yläpuolella.

 Malminkartanolla oli julmaa mittarin näyttäessä +26°C

Hyvää treeniä on myös työnnellä 30 vuotta vanhaa ruohonleikkuria ylämäkeen pari tuntia

Olimme viikonlopun pojan kanssa Sipoossa mökillä ja siinä pihassa aurinkotuolissa makoillessani ynnäilin vielä vähän mennyttä talvea kasaan. Loogista, eikö?

Aloitin talveni joulukuun alussa, jolloin ajelin ensimmäisen kerran Lappiin ja lopulta noita pohjoisen keikkoja kertyi neljä, joista viimeinen kesti melkein kuukauden. Pohjoisessa tuli norkoiltua tänä talvena siis noin seitsemän viikkoa ja laskupäiviä kertyi suunnitelmien mukaisesti paljon. Skinnailin Pyhällä, Ylläksellä, Pallaksella ja Sallassa ja myös Levillä kävin käännähtämässä. Samalla sain hyvin otettua tuntumaa pohjoisessa vallitsevaan matkailubuumiin, josta niin kovin puhutaan. Joissain paikoissa se näkyi, toisaalla ei. Tämän talven otannalla parhaiten homma tuntui toimivan Pyhällä ja Pallaksella, missä kasvavat turistimäärät eivät näkyneet negatiivisena asiana ja tuntui, että sellainen oikeanlainen kotikutoisuus oli onnistuttu molemmissa paikoissa säilyttämään. Molemmat ovat löytäneet omat vahvuutensa ja toimivat niiden pohjalta. Vahva suositus! 

Pallas tarjoaa Suomen parhaita offareita

Äkäslompolon Lapland Hotelsissa haisi kuvottava rahat pois -meininki ja pohjat veti Salla, missä kauden ollessa edelleen käynnissä ja hissien pyöriessä kaikki muut palvelut oli suljettu ja niiden perään kyselijä sai lähinnä vittuilua osakseen. Oma suosikkini oli Napapiirin Safarien tiskiltä saatu kommentti, että ”no kyllä meillä viime viikolla vielä oli hyvä palvelu, olisit tullut silloin”, kun kyselin, että miten te voitte laittaa kioskin kiinni ja lähteä koko firman porukalla ryyppäämään viikkoa ennen kauden päättymistä. Erikoismaininta on myönnettävä hissilippujen myyjälle, jonka mielestä ei hänen tarvitse kertoa lippuja myydessä, että esim. ruokaa ei keskuksesta saa mistään, koska ”ei se ole hänen ravintolansa”. Kaikki kunnia Sallan kunnan matkailukoordinaattorille, joka kovasti pahoitellen lupaili, että homma nostetaan tapetille kaikkien asianosaisten kanssa, mutta kun siellä rinteen kyljessä olevassa kyltissä lukee varmaan edelleen, että ”TERASSI AUKI”, niin ei se nyt ihan kauheasti vakuuta, kun ei ketään lopulta oikeasti kiinnosta tehdä asioille mitään.  

No, Lappi oli Lappi, eikä Sallan Ö-luokan meininki kokonaisuutta vielä pilaa, aika moni muu sentään yrittää edes opetella hyvää palvelukulttuuria massojen edessä. 

Salla oli parhaimmillaan kun hissit oli kiinni. Kuva vappuaatolta.

Lapin lisäksi tuli matkattua vuodenvaihteessa Itävaltaan. Viime vuonna Innsbruckissa oli vähälumisin talvi miesmuistiin, joten nyt oli revanssin aika. Ja se saatiin, joskin lopulta ehkä liiankin hyvin. Itävallan Alpeilla oli erinomaisen hyvin lunta jo joulukuussa ja pääsimme skinnaamaan paljon ja hyviä reittejä. Loppureissusta lumentulo kuitenkin yltyi ja yltyi ja viimeisinä päivinä lumivyöryvaarat alkoivat nousta sen verran korkealle, ettei jyrkemmille nyppylöille ollut enää asiaa. Hyvä laskureissu silti!

Axamsissa dumppasi

Helmi-maaliskuussa tein hommia enemmän kotikonnuilla, kun järjestin Partioaitan 365 Klubille neljä talviretkeä Nuuksioon, Helvetinjärvelle ja Repovedelle. Helvetinjärvellä oli yöllä 24 astetta pakkasta, oli aika rapea olo taivasalla nukkuessa. 

Pääsiäisenä käytiin Utössa kääntymässä, jonka jälkeen Toyotan keula suuntasi ensin Ruotsiin ja sieltä vielä 365 Klubin offariviikolle Pyhälle. 

Jo useampana kesänä Kebnekaisella työskennellessäni olen miettinyt, että tänne pitäisi tulla myös talvella. Viimein plääni toteutui, mutta ikävä kyllä kävi niin, että kyseessä oli huonoin talvi Ruotsissa 35:een vuoteen. Kebnekaisen alueella oli todella haastava lumitilanne ja lumivyöryvaarat tapissa, joten kaikki ne projektit, joita olen siellä kesäisin talvea varten suunnitellut, jäivät toteutumatta. Peräännyimme muutaman päivän epäonnisen yrittämisen jälkeen takaisin Kiirunaan ja päätimme lähteä jonnekin muualle. Päädyimme Abiskoon ja Riksgränseniin, Arctic Guidesin helikopteriin ja lopulta reissusta tuli talven ikimuistoisin, vaikka kaikki alkuperäiset tavoitteet päätyivätkin romukoppaan. Ensi vuonna uudelleen!

Kebnekaisella oli vähän haastavaa... 

...Abiskossa vähemmän

Asetin talven alussa itselleni kaksi tavoitetta: Halusin saada yli 50 laskupäivää täyteen sekä ensimmäisen liidauksen jääkiipeilyssä. Ensimmäinen toteutui (loppusaldo ennen Elbrusia on nyt 54) ja toinenkin melkein. Tai ainakin se tuli lähemmäksi. Sain nousumetrejä jääseinillä enemmän kuin koskaan ja sitä kautta hurjan määrän itsevarmuutta ja myös lisää taitoa, jolla hommassa edetä. Ostin jo kamatkin liidausräkkiin, mutta lopulta kevät yllätti kulman takaa vähän liian nopeasti ja sulatti seinät ennen kuin ehdin ensimmäistä liidiäni tehdä. Siitäpä siis ensi talvea kohti!

Pirunkallio tuli tutuksi

Nyt koittaa kesä. Aloitan sen vuoden ensimmäisen puoliskon päätavoitteella, eli yrityksellä laskea lumilaudalla Elbrusin 5642-metriseltä huipulta alas. Reissuun on enää muutama viikko, lähtö 4.6.! Sen jälkeen matkaan viideksi viikoksi Lappiin, ensin Kebnekaiselle ja Sarekiin ja myöhemmin mm. Haltille Partioaitan klubilaisten kanssa. Elokuu menee pitkälti Grönlannissa, sekin 365 Klubin kanssa, ja syyskuun alussa luvassa on vielä vuoden kolmas keikka Kebnekaiselle. Sitten onkin jo lokakuu ja vuorossa vuoden päätavoite: Cholatse Nepalissa. Ei tuu tylsää ennen ensi talvea!

Elbrusin satula. Kuva vuodelta 2014, allekirjoittanut jonon viimeisenä




torstai 17. toukokuuta 2018

Kevät tuli Helsinkiin!


Tässä, kun katselee ulos ja lämpömittariin, on vaikea kuvitella, että vielä muutama viikko sitten olin laskemassa kauden viimeisiä laskuja pohjoisessa. Kevät, tai oikeastaan kesä, tuli rytinällä toukokuiseen Suomeen viime viikolla ja yhtäkkiä jo ennen kuun puoliväliä puissa on lehdet ja vesien lämpötilat ovat melkein parissakympissä.

Kesäkuun alusta aina syyskuun puoliväliin asti olen suurimman osan ajasta toisaalla, joten on melkoisen luksusta, että olen päässyt nauttimaan kesä-Helsingistä jo nyt vähän kuin varastoon, koska varsinaisen kesän koittaessa en montaa rantakahvia kotikulmilla kerkeä juomaan. 


Sataman lapsi @ Hampton Bay

Kun pari viikkoa sitten ajelin kuukauden Lapin rupeaman päätteeksi kohti kotia, harmittelin kovin talven päättymistä. Mutta myönnetään nyt kuitenkin, että ihan kiva tämä sulan maan aikakin on pitkästä aikaa.


Kaivopuisto viime viikolla. Nyt puissa on jo tuuheat lehdet!


Kevät ja kesä alkavat virallisesti ensimmäisestä Porkkalan retkestä! Harvemmin noilla rantakallioilla on kuitenkaan saanut jo toukokuun alussa makoilla T-paitasillaan helteessä. Uimaan ei sentään vielä raaskinut mennä, joskin kuulemma tällä hetkellä merivesikin on mitattu yli 16-asteiseksi.




Myös Porkkalan käärmekanta on herännyt kevääseen. Pusikoissa suhisi siihen malliin, että askeleitaan kannatti katsoa. Useampi kyy (alempi kuva) ja rantakäärme (ylempi) tuli nähtyä.


Olen elokuussa reissussa, kun Roger Waters tuo Us+Them -kiertueensa Helsinkiin, joten kävin katsomassa 14.5. keikan Hampurissa. Saksassa oli 10 astetta viileämpää kuin täällä! 


Partioaitta täyttää tänä vuonna komeat 90 vuotta. Syntymäpäiviä juhlistettiin Porvoossa helteisessä kesäillassa saunoen ja syöden. Onnea!



maanantai 7. toukokuuta 2018

Bodom Trail Night - Ensimmäinen ja viimeinen polkujuoksukilpailuni


Minä en ole juoksija. En ole koskaan ollut, enkä koskaan tule olemaan. En oikeastaan edes pidä juoksusta, vaikka viimeiset muutamat vuodet olen sitä kuivan maan aikaan välillä harrastanutkin. Lenkkeily on ollut treenivalikoimassani lähinnä se viimeinen vaihtoehto. Jos en ole muuta keksinyt, olen käynyt muutamat kilometrit köpöttelemässä pitkin Kaivopuistonrantaa. En jostain syystä pidä siitä, miltä lenkkeily tuntuu, joten olen korvannut sen pyöräilyllä, sauvakävelyllä ja portailla.

Silti, kun Bodom Trail, yksi suurista polkujuoksutapahtumista, otti yhteyttä ja kysyi, kiinnostaisiko lähteä kokeilemaan polkujuoksua, suostuin heti. Viisi minuuttia suostumiseni jälkeen jo ihmettelin miksi, mutta suostuin. Suurin ongelma oli, että olin juuri lähdössä kuukaudeksi Lappiin, mistä palaisin päivää ennen juoksutapahtumaa, enkä ehtisi reissussa treenata kertaakaan. Eihän minulla ollut edes kenkiä! 

Suostuin mukaan Bodom Nightiin, eli kymmenen kilometrin pimeäjuoksuun, joka tuntui siltä, että se on sentään minullekin mahdollinen. Bodomin päämatka on 21 kilometriä ja se olisi ollut vähän liian hevi ensikertalaiselle ilman treeniä. Lähtiessäni ajamaan Lappiin koukkasin viimeisenä vielä Partioaitan kautta ja hain kyytiin Salomonin polkujuoksukengät.

Poluilla liikkuminenhan on minulle varsin tuttua. Myös nopeasti poluilla liikkuminen, käyn usein tiedustelemassa esimerkiksi viikonloppuretkien reittejä ennakkoon kevyessä varustuksessa vauhdilla painaen. En juokse, mutta askel on pitkä ja nopea. Saatan hyvin mennä 16 kilometriä kolmessa tunnissa, nou problemou. Mutta se ei ole polkujuoksua, se on edelleen polkukävelyä. Juoksussa askelluksen ja vauhdin lisäksi se asennoituminen on erilaista ja jotenkin se muuttuu sen yhden sanan myötä retkeilystä urheiluksi. Minun mielestäni kovimpia urheilijoita maailmassa ovat kasitonnisten kiipeilijöiden lisäksi polkujuoksijat, jotka vetävät jotain Karhunkierrosta edes takaisin. Ultramatkojen juoksijat. Minun päähäni ei vain mene, että miten voi olla mahdollista juosta joku 80 kilometriä putkeen, saati pidempään. Olin joitain vuosia sitten Chamonix’ssa seuraamassa UTMB-kilsaa, joka on käsittääkseni polku/vuorijuoksun kauden päätapahtuma Euroopassa. Olin maaliviivalla jäätelö kädessä tuulettamassa kun voittaja tuli maaliin ajassa 22 tuntia ja 2 minuuttia. Hänellä oli takanaan joku 120 kilometriä ja 10 000 nousumetriä ja minä mietin, että eihän vuorikiipeilijät ole mitään näihin kavereihin verrattuna. Sitten jatkoin jäätelöni syömistä. 

Bodom Trailin tyypit olivat sitä mieltä, että siirtymä poluilla liikkujasta polkujuoksijaksi on helpompi kuin asfalttijuoksijasta polkujuoksijaksi. Siihen tuudittautuen vietin kuukauden pohjoisessa skinnaillen ja laskien ilman yhtäkään juoksuaskelta. Sallassa kävin lopulta yhden puolituntisen köpöttelemässä viikko ennen kisaa testatakseni niitä uusia kenkiä. Ihan hyvältä tuntuivat, juoksu ei niinkään. 

On kuulkaa kompressiosukat ja kaikki. 

Ajelin Lapista kotiin vappupäivänä, pari päivää ennen Bodom Nightia. Kävin ostamassa juoksushortsit ja lähdin Helsingin Keskuspuistoon testijuoksulle, jotta edes yksi oikea treeni olisi alla ennen kisaa. Muistan sanoneeni ääneenkin, että onpa tämä jotenkin hölmöä juosta polulla. Mietin, että tässä kun nyt kompuroi polven johonkin juurakkoon, niin se on sitten kesän työt (ja yrittäjän tulot) siinä! Viikonlopun läheneminen alkoi hieman jännittää mutta samalla ajattelin, että eihän se nyt niin paha voi siltikään olla, kymmenen kilometriä nyt menee vaikka pää kainalossa. Seuraavana aamuna iski kuitenkin jackpot!

Oli syntymäpäiväni ja heräilin jo ennen viittä. Hikoilutti, väsytti ja vähän etoi. Nousin ylös ja tipahdin takaisin alas. Juoksin vessaan. Tadaa! vatsatauti! En tiedä mistä se tuli ja mikä se tarkalleen ottaen oli, mutta päivää ennen kisaa tyhjensin kaiken kehostani. Joka ikiseen lihakseen sattui ja välillä oli kuumetta ja välillä ei. Oksetti. Oli ripuli. Seuraava vuorokausi meni sohvalla, mistä en päässyt ylös hädin tuskin edes juomaan. JACKPOT!

Kisapäivän aamuna pahin kuvotus oli ohi. Se oli muuttunut närästykseksi. En ollut syönyt yli 30:een tuntiin kun sain pienen kulhon mysliä alas. Jossain vaiheessa kolme pinaattilättyäkin. Tällä olisi mentävä. Juoma sentään alkoi jo maistua, mutta eipä siitä liikaa apuja ollut kun ei se neste kiinnittynyt mihinkään. Mietin vakaasti, että perun koko leikin, mutta lopulta päätin tekeväni lopullisen päätöksen vasta lähtöviivalla. Edelleen, ei se kymmenen kilometriä ihan mahdoton ole. Samaten olen tässä jo useamman vuoden totuttanut kehoani toimimaan miinuksilla, jotta ääritilanteissa mikään ei tulisi sille shokkina, joten nythän sekin sitten testattaisiin. Päivä meni vähän mehukeittoa vedellen ja torkkuen illan starttia odotellen. Joka toinen minuutti olin jo laittamassa viestiä järjestäjien suuntaan, että kiitos kutsusta, mutta minun on pakko perua. Jostain syystä en kuitenkaan niin suostunut tekemään ja lopulta seisoin kuin seisoinkin pimenevässä Espoon Pirttimäen illassa ihmetellen ympärillä venytteleviä urheilijoita. Näytin peuralta ajovaloissa. Yritin tehdä jotain alkulämmittelyltä näyttäviä liikkeitä jotka eivät näyttäneet alkulämmittelyltä eivätkä liikkeiltä. Lopulta tyydyin imeskelemään energiageeliäni.

Vähän oli valoa vielä ennen starttia

Kun lähtölaukaus kajahti, oli edellisestä ateriastani kulunut yli 52 tuntia. Jättäydyin suosiolla jonon viimeisten joukkoon, jotta saisin hölkkäillä pahimman tungoksen ulkopuolella. Tavoitteenani oli ainoastaan päästä maaliin ja toivoin, etten olisi viimeinen. Tämä oli toinen kerta elämässäni, kun osallistuin urheilukilpailuihin ja edellisissä – Umpihankihiihdon MM-kisat 2016 – olin toiseksi viimeinen. Toivoin vain, ettei Bodom Night menisi huonommin. 

Yllättävän hyvältä tuntui ensimmäiset pari kilometriä. Tosin tässä kohtaa maastokin oli lähinnä sellaista highwayta. Huomasin kyllä voimattomuuteni mutta kaikkeen nähden homma eteni ihan leppoisasti. Taakseni taisi jäädä muutama tyyppi, mutta muilta osin loput kilpailijat olivat edessäni. Puolessa tunnissa kaula oli kasvanut jo niin isoksi, etten nähnyt enää yhtäkään heiluvaa valokiilaa missään. Kaikki olivat yksinkertaisesti minua nopeampia. Polku muuttui hiljalleen haastavammaksi. Se kapeni ja muuttui mudaksi. Välillä oli kuin olisi suossa mennyt. Jos olisin ollut oikeasti tosissani mukana, minun olisi varmaan pitänyt vain juosta suoraan mutalammikoista läpi välittämättä pätkääkään, nyt hukkasin jokaisen lätäkön kohdalla aikaa yrittäessäni etsiä kuivimman reitin yli. Maaston vaikeutuessa tuntui, ettei kilometrit kuluneet enää ollenkaan. Kelloni tracker oli mielestäni koko ajan jossain kolmessa kilometrissä, vaikka kuinka yritin painaa. Motivaatio alkoi tippumaan kun homma ei edennyt. Samalla vatsani oli ihan krampissa, enkä uskaltanut hellittää hetkeksikään, koska pelkäsin, että kohta tulee tavaraa ylhäältä tai alhaalta läpi. Olo ei ollut varsinaisesti mieltä ylentävä.

Viiden kilometrin rajapyykillä kelloni oli näyttänyt viittä kilometriä jo ainakin puoli tuntia ja minulla paloi hihat. Nakkasin sen ranteestani irti johonkin juurakkoon kovaa ääneen kiroillen, että perkele, olkoot, kun ei toimi! Takana tullut juoksukumppanini hieman naureskellen poimi sen takaani talteen minun jatkaessani matkaa kirosanojen saattelemana. 

Yhtäkkiä tapahtui kuitenkin koko yökisan suurin ihme: ohitin kolme juoksijaa. Kaverini takana sanoi hiljaa selostajamaiseen ääneen, että ”Teemu Suominen ohitti juuri juoksukilpailussa juoksijoita” ja minua alkoi naurattaa. Olen maailman vähiten kilpailuhenkinen ihminen, mutta tuo ohitus nosti motivaatiota hetkeksi todella paljon. Rinta rottingilla jatkoin kunnes ne kaksi juoksijaa, jotka jo lähdössä olivat jääneet taakseni, ohittivat minut. Se siitä riemusta. 

Olo alkoi olla aika huono. Vatsani oli niin krampissa, ettei juoksemisesta tullut enää mitään. Maastokin oli mäkeä ja mutaa ja tyydyin lähinnä kävelemään, välillä raahautumaan kohti maalia. Matkalla odotteli vielä seitsemän kilometrin kohdalla juomapiste, jonka lähestyminen motivoi kuivaa kehoani liikkumaan. Huvittavaa oli, että pisteellä päivystäjänä oli yhtäkkiä vanha tuttu musapiireistä, joka tunnistaessaan minut kysyi ensimmäisenä, että mitä helvettiä sä TÄÄLLÄ teet? Sanoin miettiväni samaa. Kaksi ja puoli kilometriä enää matkaa maaliin, anna mennä, hän huusi.

Ja minähän annoin. Lähinnä kävellen, välillä vaivalloisesti pari juoksuaskelta ottaen. Ei ne kilometrit kuluneet mitenkään. Reitillä oli vähän väliä ratavahteja, jotka lehmänkellojaan soittaen kannustivat iloisesti. ”Hyvähyvä, hyvältä näyttää, jaksaa jaksaa klongklonklongklong”. Jossain vaiheessa taisin vannoa, että jos joku vielä kerran soittaa sellaista kelloa ohi raahustaessani, minä tirvaisen naamaan saman tien. Koska olin heittäyt Suuntoni metsään, katsoin puhelimesta kelloa ja olin ollut radalla jo tunnin ja 50 minuuttia. Säännöissä luki, että maali laitetaan kiinni klo 24 ja näytti siltä, etten ehtisi perille ennen sitä. Tuntui pahalta. Fyysisesti ja henkisesti. Se purkautui kirosanoina ja aggressiona. Viimeinenkin motivaatio meni siihen, kun olin ajatellut, että ehkä  puoleentoista tuntiin voisin tästä jotenkin selvitä. Kun vielä viimeisen kilometrin aikana ne ainoat aiemmin ohittamani kanssakisailijatkin juoksivat ohitseni meinasin purskahtaa itkuun. Olin ihan loppu. 

Maalialue häämötti. Siinä oli jotain hienoja vihreitä valoja ja tuikkuja laitettu radan varteen. Kaarttaessani Pirttimäen kentälle kuuluttaja puhui mikrofoniinsa, että sieltä tulee Teemu Suominen, jee jee! En ymmärtänyt miksi hän edes vaivautui, eihän paikalla ollut enää ketään muita kuin järjestäjiä ja vapaaehtoisia purkamassa kamoja. Ylitin maaliviivan. Olin rajalla, että alanko itkeä, huudanko täysillä voi vittua vai olenko vain hiljaa enkä puhu enää kellekään ikinä mitään. Valitsin viimeisen. Kuuluttaja lauloi mikrofoniin ”joka ilta kun lamppu sammuu ja saapuu oikea yö” samalla todeten, että no niin, Teemu olikin sitten viimeinen kilpailija ja voimme lähteä kotiin. En tiedä oliko se todella nöyryyttävää vai ihan älyttömän koomista, siinä hetkessä kaikki tuntui vain pahalta. 

Loppuaikani Bodom Night by Petzl:ssa oli 2:01:10. Voittoaika (Jani Virta) oli 45:52. Morjens.

Maalissa oli aika hiljaista

MUTTA! En lopulta ollut viimeinen. Aikavertailussa olin miesten sarjan toiseksi ja kokonaiskilpialussa neljänneksi viimeinen! Paremmin kuin siellä Umpihankihiihdoissa!

Bodom Trail Night oli mielenkiintoinen kokemus. Oman mausteensa siihen toi olotilani, jota ilman kisa olisi varmasti ollut hieman miellyttävämpi, mutta noin kaiken kaikkiaan osallistuminen vahvisti kahta ajatustani: Että polkujuoksijat ovat maailman kovimpia tyyppejä ja että minä en ole polkujuoksija.

En tiedä kuinka moni ihminen sanoi minulle ennen kisaa, että varo vaan, ettet jää polkujuoksuun koukkuun, se kun on sellaista! Muistan miettineeni jossain kohtaa kesken kisan, että jäisin mieluummin uudelleen vaikka viinaan koukkuun kuin tähän. Minä vain en pidä juoksemisesta eikä näköjään ympäristön muutos siihen vaikuta. Aion siis vastakin nauttia polkuni kävellen ja niin, että pysähtelen ja nautin matkasta. Olen pitänyt yhtenä luonnossa liikkumisen filosofianani sitä, että metsässä ei saisi koskaan olla kiire ja sen mukaan aion jatkaa. Mutta ne, jotka lajia harrastavat, saavat kyllä kaiken kunnioitukseni. Etenkin ultramatkaajat. Kymmenen kilometrin kokeilun jälkeen ällistykseni niihin suorituksiin, mitä lajin kovikset vetävät, vain ja ainoastaan kasvoivat. Uskomattomia fyysisiä puristuksia, joiden rinnalla joku oma vuorilla kekkulointini ei tunnu oikein miltään. 

Vaan mitäpä sitä vertailemaan. Minä tykkään haastaa itseäni fyysisesti ääritiloihin ja olen löytänyt sen muodon ohuesta ilmasta ja korkeista vuorista. Ne ovat minun bodomtrailini, hettapallakseni ja vaarojenmaratonini.

Mietin kuitenkin tuossa tänään aamulla, että aion antaa tänä kesänä polkujuoksulle vielä yhden mahdollisuuden. Ihan vain, koska haluan kokeilla millaista se on terveenä. Aion juosta joku päivä ihan omaksi ilokseni (?) kymmenen kilometrin polkulenkin normaalilla tankkauksella ja katsoa, jos edes vähän lähemmäksi sitä puolentoistatunnin haamuaikaa pääsisin. Sitä varten tarvitsen ehjän ajanottolaitteen, joten lähdenkin tästä seuraavaksi häntä koipien välissä viemään sitä jorpakkooni heittämääni Suunnon kelloa korjattavaksi. En todellakaan aio kertoa miten se hajosi, jos ne huollossa kysyy.



Bodom Traililla mukana olivat:


keskiviikko 25. huhtikuuta 2018

Haastavia olosuhteita Pyhällä 18.-22.4.


Lapin-turneeni jatkui Ruotsin jälkeen töiden merkeissä Partioaitan 365 Klubin vapaalaskuviikolla Pyhällä. Tavoitteena oli viiden päivän ajan tutustua takamaastoissa laskemiseen 12:n klubilaisen kanssa.

Olosuhteet olivat vähintään haastavat lämpötilojen noustua möllöttävän auringon myötä edellisviikolla jo kymmenen asteen kieppeille. Yllättävä kevätkeli oli muuttanut lumipakan yhdeksi läpimädäksi mössöksi, joka ei kantanut enää ollenkaan ja päästi läpi ihan pohjaan asti. Jos siis laski offareiden puolelle, meinasi lauta haukata alla oleviin kiviin asti, vaikka hankea riitti edelleen parhaimmillaan yli 70 senttiä. Alkoi näyttää uhkaavasti siltä, että takamaastoihin ei takamaastoviikolla olisi asiaa ja piti alkaa jo tekemään luovia ratkaisuja, jotta keikka saatiin onnistumaan.

Näyttää hyvältä, tuntuu pahalta. Ei kanna ollenkaan.

Ohjelmaan kuului laskemisen ja skinnailun lisäksi Pyhän hiihtokoulun vetämä lumiturvallisuusluento, piipparitreeniä ja lumivyörypelastusharjoitus. Nämä saimme vielä toteutettua rinne- ja retkialueiden puitteissa ja ensimmäisen skinnauksenkin suoritimme Tajukankaan huoltotietä pitkin samalla, kun tuijotimme säätiedotuksia kuin maailmanlopun ennustetta. 

Lumivyöryuhrin pelastus käynnissä

Kevät oli monimuotoinen pitkin viikkoa

Ensimmäisinä päivinä edes hissioffareita ei käytännössä pystynyt mädässä lumessa laskemaan, mutta kuin ihmeen kaupalla loppuviikkoa kohti alkoi taas pakastua. Perjantaina pääsimme jo sankassa lumisateessa pohjoisen hissien metsiin ja lopulta viikon kruunuksi suunniteltu pitkä skinnauspäivä Pyhän tuntureille saatiin kuin saatiinkin lauantaina toteutumaan. Pakkasta oli muutaman yön ollut juuri sen muutaman asteen verran, että pieni kantava kerros oli lumeen ehtinyt jäätyä ylempänä tunturissa, jolloin sekä hiihto, että lasku oli takamaastoissa turvallista.

Nousimme oppaamme Jussin johdolla hissillä ylös ja laskimme pohjoisen suuntaan kohti Karhunjuomalampea. Sieltä skinnasimme Pikkukurun kupeeseen Ukonhatun rinteille ja koska mäki taakse päin näytti varsin hyvältä, otimme vielä toisen laskun alas pohjoiseen. Noitatunturi oli jo sen verran lumettomassa kunnossa, että toisen laskun jälkeen nousimme suosiolla toistamiseen Ukonhattua ylös ja tällä kertaa huipulle saakka, mistä laskimme harjannetta pitkin kohti Isokurun laavua. Metsän alaosa alkoi taas olla etelän puolella sen verran mätää, että loppumatka meni melkoiseksi rimpuiluksi ennen kurun pohjan saavuttamista. Olen muuten melko varma, että Isokurun pohjalta ylös laavulle nousevat portaat ovat maailman pisimmät.

Pääsi siellä viimein hiihtämään maastossakin

365 Klubi Ukonhatulla 

Wheeeeeeeeee!

”Vaikeuksien kautta voittoon” lienee paras klisee, jolla klubin ensimmäistä offarilaskuviikkoa kuvata, mutta loppu hyvin kaikki hyvin! Talven viimeinen työkeikka oli leppoisa, porukka erinomaisen mukava ja säästäkin saatiin lopulta kaikki irti, joten ei voi valittaa.

Tyytyväisten klubilaisten kaikottua kohti etelää minä ajelin Rovaniemelle, mistä poimin kyytiin poikani ja ajelimme vielä jatkamaan talvea hetkeksi Sallaan. Täällä kaikki ei sitten ihan putkeen ole mennytkään, mutta siitä lisää ensi viikolla. 



Pyhällä mukana hiihtivät:




maanantai 16. huhtikuuta 2018

Yllätykselliset Ruotsin vuoret 6.-15.4.2018


Matka Ruotsin vuorille oli erikoinen. Yhtäkään niistä projekteista, joita oli tarkoitus tehdä, ei saatu hädin tuskin edes aloitettua, mutta epäonnen myötä päädyimme lopulta tekemään paljon enemmän.

Tavoitteita oli kaksi: Tehdä Kebnekaisen traverse, eli skinnata ja nousta Halspassetin kautta pohjoispuolelta ylös ja laskea Ruotsin korkeimmalta huipulta itäistä reittiä alas, sekä laskeutua Duolbagornin kraateriin ja poistua myös sieltä laskien pois. Olosuhteet olivat olleet vaihtelevat jo jonkin aikaa ja tiesimme, että Ruotsissa on todella huonoluminen talvi, lähdimme kuitenkin toiveikkaina yrittämään. Ajelimme Oulun ja Kiirunan kautta Nikkaluoktaan, mistä moottorikelkka kuljetti meidät Kebnekaisen tunturiasemalle. Asema on auki talvisin noin 1,5 kuukauden jakson maalis-huhtikuussa, jolloin se palvelee pääasiassa hiihtovaeltajia ja päiväturisteja. Jonkin verran vapaalaskijoitakin riitti, mutta vähäluminen talvi todennäköisesti piti suurimman tungoksen loitolla.

Aurinko paisteli saapuessamme perille. Fiilis oli vähän kuin kotiin olisi tullut, tämä on kuitenkin jo viides vuosi putkeen, kun Kebnekaisen kupeessa pyörin. Nyt kuitenkin ensimmäistä kertaa talvella! Asetuimme taloksi ja lähdimme tekemään pientä tiedustelumatkaa projektiemme suuntaan nähdäksemme miten huono lumitilanne todellisuudessa on. Noustuamme sinänsä ihan mukavassa kunnossa olleen personal backenin, eli tunturiaseman takana olevan pikkunyppylän yli totuus valkeni: Laaksossa ei ollut muuta kuin tuulen pakkaamaa lähes jäistä kinosta ja kiveä, joiden päältä kaikki irtolumi oli lentänyt taivaan tuuliin. Skinnasimme tunnin verran östra ledenin alkuun Kebnetåkkan alle, mistä reittimme lähtisi ylös. Solassa lunta sentään näytti olevan ihan kohtalaisesti, mutta (viisiportaisella asteikolla) nelostasolla oleva lumivyöryvaara teki reitistä uhkaavan. Emme lähteneet sitä ensimmäisenä päivänä nousemaan vaan tyydyimme yllättävän hyvään laskuun solan reunalta alas laakson pohjalle.

Korppua

Tunturiasemalla kävimme konsultoimassa paikallisia ja alkoi tuntua ilmeiseltä, että alkuperäiset tavoitteemme voisi heittää romukoppaan. Halspasset oli todella vyöryaltis, samaten Duolbagornin kraateri, eikä niihin ollut mitään asiaa näissä oloissa, ei ainakaan turvallisesti. Ainoaksi mahdollisuudeksi jäi nousta Kebnekaisen huipulle suhtellisen vakaata östra ledenia pitkin. Päätimme lähteä seuraavana aamuna, kun vyöryvaarakin tippui kolmoseen.

Aurinko paisteli skinnatessamme eiliseltä tuttua latua kohti östra ledenia. Säätiedot lupailivat kuitenkin liki myrskytuulia ylemmäs, joten emme varsinaisesti pidätelleet hengitystämme onnistumisen toivossa. Kebnetjåkkan solassa lunta riitti ja ylös hiihdellessä totesimme, että jos ei muuta, niin luvassa olisi varsin miellyttävä lasku takaisin, jos huippu jäisi saavuttamatta. Tuulenpuuskat matkalla olivat jo varsin mojovia ja mitä ylemmäs pääsimme, sitä kovemmiksi ne muuttuivat.  Ennusteen mukaan pahin myräkkä alkaisi vasta puolenpäivän jälkeen, eli helpotusta ei varsinaisesti ollut luvassa, päinvastoin. Mitä ylemmäs pääsimme, sitä pahemmaksi keli muuttui. Tuulen lisäksi Kebnetåkkan yläosa, jonka kautta siis Kebnekaisen itäinen reitti kulkee, alkoi peittymään pilveen ja näkyvyys huononi metri metriltä. Lopulta tilannetta punnittuamme emme nähneet muuta vaihtoehtoa kuin lähteä alas. Alati huononeva sää yhdistettynä vyöryherkkiin olosuhteisiin ei varsinaisesti ole hyvä yhdistelmä, joten turha sitä lähteä uhmaamaan. Etenkin kun olimme vasta puolimatkassa huipulle eikä myrsky ylhäällä olisi ainakaan helpottanut. Niinpä irroitimme skinit, kasasimme laudat ja laskimme pettyneinä alas. 

Tyyntä ennen myrskyä...

Lasku oli kuitenkin erinomainen! Östra ledenin alaosan sola oli kerännyt tuulen ansiosta runsaasti lunta ja sitä oli nautinnollista laskea. Mutta kun solasta pääsi ulos, todellisuus iski vasten kasvoja. Laaksossa tuuli noin 20 m/s ja ennusteen lupaama myräkkä oli toden teolla alkanut. Onneksi se sentään puhalsi myötätuuleen matkallamme takaisin tunturiasemalle nuolemaan haavojamme. 

Tuulee!

Taustalla Duolbargorni, jonka yläosan kraateri (piilossa pilven takana) jäi odottamaan ensi vuotta

Päätimme lähteä seuraavana aamuna yrittämään vielä uudelleen, mutta koska tuuli puhalsi edelleen kuin lumitykki heti personal backenin yläpäässä, ei pidemmälle ollut järkeä lähteä. Laskimme pari kertaaa tunturiaseman mäen, teimme pari ankkuriharjoitusta ja palasimme alas. Sääennuste tuleville päiville ei lupaillut muutosta ja koska lumivyöryvaara pyöri sekin vähintään kolmosella, piti alkaa tekemään ratkaisuja. Kebnen alueen olosuhteet olivat tänä keväänä turhan vihamieliset ja yksikään projekteistamme ei tullisi onnistumaan, joten päätimme pakata kamat ennenaikaisesti ja häipyä. Näin meillä olisi mahdollisuus yrittää löytää edes jotain laskettavaa jostain muualta ennen kotimatkaa. Löimme kamat kasaan ja hyppäsimme kelkkaan, joka heitti meidät takaisin Nikkaluoktaan. Päätimme suunnata satakunta kilometriä luoteeseen, Abiskoon.

Personal backen, eli "henkilökunnan mäki" tunturiaseman takana tarjosi parhaat lumet

Olimme nähneet hyvännäköisiä kuvia Abiskon Björklidenistä Instassa ja ajattelimme, ettei se nyt ainakaan huonompi vaihtoehto Kebnekaisen alueeseen verrattuna olisi. Bonuksena olisi hissi huipulle, eli ihan joka nousua ei tarvitsisi skinnata. Joskin yli 1,6 kilometriä pitkä ankkurihissi sai nivuset välillä toivomaan siltikin vaihtoa nousukarvoihin. Todella vähäluminen oli Björklidenkin, mutta keskuksen reuna-alueen offarimaastot olivat kuitenkin laskettavissa. Sama tilanne oli seuraavana päivänä naapurikeskus Riksgränsenissa, missä pilvettömän taivaan alla pääsi laskemaan varsin kohtuullisia hissioffareita. Riksgränsen on jokaiselle 90-luvun lumilautailijalle legendaarinen paikka. Täällä on otettu vuonna 1996 ehkä ikonisin lumilautakuva ikinä Ingemar Backmanin siihen aikaan järjettömän kokoisesta backside airista. Kuva on porautunut jokaisen noihin aikoihin lajia harrastaneen mieliin ikuisiksi ajoiksi ja pienenä bucketlist-juttuna iloitsin, että sain vedettyä pari backside airia Riksun maastossa pyhiinvaelluksen hengessä!

Riksgränsenin maisema palkitsee

Somen voima on välillä arvaamaton. Matkallamme Kebnekaiselta Björklideniin laitoin Instagramiin kuvan saatesanoin ”heihei Kebne ja helou Abisko, mitähän sinulla olisi tarjota?” Pyhälä operoivan ohjelmapalvelu Bliss Adventuren Artturi Kröger kommentoi kuvaan, että ehkäpä Arctic Guidesilla olisi jotain, tägäten firman mukaan. Vähän ajan päästä Arctic Guidesilta tuli viestiä, että tervetuloa Abiskoon, kiinnostaisiko heli-ski -hommat? Kävi ilmi, että perjantaille olisi ehkä laskuja tarjolla ja lyhyen viestivaihdon jälkeen, ennen kuin huomasimmekaan, meillä oli yhtäkkiä paikat helikopteriin parin päivän päähän. En ole ennen heliskitä/boardia kokeillut ja nyt mahdollisuuden tiputtua vähän liian helposti syliin oli pakko tarttua tilaisuuteen. Varsinkin kun Björklidenin ja Riksun kohtalaisista lumista huolimatta näytti siltä, että hyvät laskut tällä reissulla olivat aika kiven alla. Helikopteri tarjosi mahdollisuuden saada edes muutama oikeasti eeppinen linja tälle viikolle.

Arctic Guides & Anders

Niinpä perjantai-aamuna viiden hengen ryhmämme hyppäsi Arctic Guidesin omistajan Anders Bergwallin kanssa kopteriin ja ampaisimme ilmaan. Sää oli liki täydellinen, aurinko paistoi ja tuulta ei ollut nimeksikään. Lämpötila huiteli jossain viiden asteen paikkeilla. Upea kevätpäivä siis. Ja viimein myös niitä hyviä laskuja! Teimme Andersin johdolla kuusi piiiiiiiitkää laskua ympäri Abiskon vuoristoa, ihastellen laaksoissa makoilevia hirvilaumoja niiden välissä. Pohjoisseiniltä löytyi hyvin linjoja vähälumisesta vuodesta huolimatta. 35:n vuoden kokemuksella puhunut Anders ei muistanut koko lasku-uransa ajalta näin kuivaa ja kylmää talvea. Lensimme huippuja ja laskimme harjanteita viitisen tuntia, jonka jälkeen alkoi olla jalat sen verran muusia, että uskomattoman hienosta kokemuksesta huolimatta palatessamme Björklidenin hekokentälle olin varsin onnellinen laskujen oltua paketissa. Vaan olipa yksi hienoimmista laskupäivistäni ikinä! Keskustelua helilaskemisen ekologisuudesta varmasti riittää, mutta olen iloinen, että keikka tuli tehtyä. 



Koitin googlailla helikopterien ympäristövaikutuksia (ilmeisten meluhaittojen lisäksi), mutta todella huonosti on dataa tarjolla. Ilmailun vaikutuksista puhutaan käytännössä ainoastaan lentokoneiden osalta, eikä eriteltyä faktaa helikoptereista ihan helpolla löytynyt. Vaikkakaan missään kokonaisuudessa helilaskeminen tuskin mikään suuri kuormittaja ole, kiinnostaisi saada vähän tarkempaa päästötietoa ko. aparaateista ja yksittäisen kopterin kulutuksesta. Saa linkkailla, jos löytyy.

Kahvitauko, Abisko style

Upean heli-päivän päätteeksi suuntasimme (hybridi!)auton vielä takaisin kohti Suomea. Rovaniemellä pitäsi olla vasta parin päivän päästä, joten ajelimme päättämään yllätyksiä täynnä olleen reissumme vielä Pallakselle, missä lunta riitti edelleen liki kymmenen asteen lämpötiloista huolimatta. Parin päivän kruisailu todennäköisesti Suomen parhailla offarimaastoilla päätti matkan hienosti.

Pallas!

Viikko Ruotsin vuorilla oli yllätyksellinen. Emme saaneet yhtäkään suunniteltua asiaa tehtyä mutta juuri sen ansiosta päädyimme tekemään liudan muita juttuja, joita ei olisi suunnitelmiin normaaleissa olosuhteissa tullut edes harkittua! Ehkä jopa historiallisen huonosta lumitilanteesta huolimatta länsinaapurin Lappi tarjosi upeita elämyksiä, fiiliksiä ja huikeita laskuja ja osoitti, että on erinomainen vaihtoehto kevään laskuille vastakin. Voin vain kuvitella, millaista tekeminen on hyvälumisina vuosina! Kebnen ja Duolbagornin projektit jäivät odottelemaan, joten eiköhän se tule selviämään ehkä (toivottavasti) jo ensi keväänä!

E10

Ruotsissa mukana matkasivat:




perjantai 6. huhtikuuta 2018

Kiitos Talma 2017/18 !


Talman kausi on tämän viikon myötä minun osaltani ohi. Vaikka keskus pitääkin mäkensä tänä vuonna poikkeuksellisen pitkään (15.4.!!) auki, minä lähden nyt Lappiin ja viimeiset viikot jäävät kotikeskuksessa väliin.

Laskeskelin tuossa, että tänä vuonna tuli kuluneeksi jo 21 vuotta siitä, kun ensimmäisen kausikorttini Sipoon Alpeille ostin. Aika kiitettävästi on siis tullut noita muutama pikkumäkeä hinkattua, vaikka välissä muutama hiljaisempi kausikin on ollut. Tämä vuosi oli erinomainen, päiviä kertyi lukuisia ja vanha jaksoi taas leikkiä! Vedin ekan frontside kolmosenkin hyppyristä moneen vuoteen!

 Taipuu, taipuu!

Otetaan ajatusleikki: 
Leikitään, että laskin Talmassa tänä vuonna 20 kertaa. Joka kerta viihdyin mäessä kaksi tuntia, joista kun lasketaan tauot pois, laudan päällä olin 1,5 tuntia joka kerta. Yksi nousu ja Lasku Talmassa kestää noin kaksi minuuttia, eli puoleentoista tuntiin ehtii vetää noin 45 laskua. Ja jokaisen laskun aikana tulee kolme hyppyriä. Se tekee 135 hyppyä per laskupäivä, jolloin kauden aikana Talman bokseissa ehti tehdä toistoja kutakuinkin 2700 kappaletta. 

Voisi kai sitä huonomminkin talvipäivänsä käyttää. 

Kiitos Talma, nähdään ensi kaudella! Nyt Lappiin, viuh!