maanantai 9. lokakuuta 2017

Kaukana poissa 28.10. asti


Alkaa olla hommat kasassa. Laukut on pakattuina olohuoneen lattialla ja koitan kuumeisesti keksiä jotain tekemistä tähän iltaan, kun olo on sopivasti levoton. Huomenna aamulla noukkii viimein taksi kyytiinsä ja kuskaa kentälle, mistä suunta vie ensin Istanbuliin ja siitä Kathmanduun keskiviikko-aamuksi. Lobuche Eastin vaellus ja nousu tehdään 12.-27.10. ja kotiin pitäisi palailla lauantaina 28. lokakuuta.

Siihen asti ollaan sen verran pihalla, että blogi on taas hetken hiljaa, kunnes marraskuun alussa lieneekin sitten runsaasti uusia tarinoita kerrottavaksi ja kuvia jaettavaksi. 

Matkaa pystyy tuttuun tapaan seuraamaan parhaiten taas Instassa, minne päivitän kuvia aina, kun mahdollisuus tulee --> www.instagram.com/suominenteemu 

Hyvää lokakuuta kaikille!


Tuonne!

TUONNE!


torstai 5. lokakuuta 2017

Valmistautuminen Lobuchelle loppusuoralla


Viikon päästä tänään aloitan Matkatoimisto Aventuran kanssa vaelluksen kohti Lobuche Eastia. Lennämme tiistaina Istanbulin kautta Kathmanduun, mistä seuraavana päivänä pienkone vie ryhmän Luklan melko hasardina tunnetulle kiitoradalle ja aloitamme taivalluksen kohti ohuempaa ilmaa. Nousu Luklasta mukailee ensin muutaman päivän Everestin alueen yleisintä vaellusreittiä Namche Basaariin, mistä koukkaamme kohti pohjoista ja Cho Oyua ja Cho Lan kautta Lobuchen basecampiin. Loubchen itäiselle 6119-metriselle huipulle tähtäämme sunnuntaina 22. lokakuuta. Kathmandussa pitäisi olla takaisin 27.10. ja seuraavana päivänä illansuussa lentokoneen renkaiden pitäisi koskettaa taas Helsinki-Vantaan kiitorataa.

Polvi voi varsin hyvin, kiitos kysymästä. Liike on tehnyt sille hyvää ja polvituen kanssa sillä jo juoksee. Reissun lähetessä voinee siis todeta, että sivusiteiden venähduksestä selvittiin säikähdyksellä ja parilla Buranalla. 

Reitti Lobuche Eastin huipulle vie yleisesti yhden yläleirin kautta. Kyseessä on kivivuori, eli jäätikköä ei matkalla ole. Nousu yläleiristä tehdään fiksattuja köysiä pitkin jumaroiden.

Lobuchella on kolme huippua, joista itäinen on helpoin ja yleisimmin kiivetty.

Kamatkin on tuossa aika pitkälti kasassa. 15 kilolla plus päivärepulla pitäisi pärjätä, koska enempää eivät apunamme olevat sherpat kanna. Nou problemou, alle painorajan jäi! Tarkan varustelistan laitoin tuohon alle, jos jotakuta kiinnostaa. 

Jätän kuitenkin tuon Moonsorrown Kivenkantaja-levyn kansikuvakiven kotiin...

Ainoa, mikä enää vähän mättää, on fiilispuoli. Jotenkin en nyt ole päässyt vielä yhtään kiinni siihen tunteeseen, että helvetti sentään, mä olen ensi viikolla Nepalissa! Minun pitäisi jo mennä täällä pitkin seiniä, mutta ainakaan vielä sellainen suunnaton innostus ei ole tullut. Jokaista pidempää reissua edeltävä pinnojen kireys on kyllä jo läsnä, mutta sen taustalla yleensä oleva hyvä buugie nyt vähän puuttuu. Tässä on ollut aika paljon ja kaikenlaista, niin en ole ehtinyt liikaa reissuun vielä keskittyä, luultavasti se on se. Se ja kuluneen vuoden pettymykset Mont Blancilla ja Aconcagualla, jotka varmasti vaikuttavat itsevarmuuteen, kun pitäisi taas yli kuuden tuhannen metrin kiivetä. Lobuchen huiputus olisi nyt se onnistuminen, jonka tarvitsisin, joten ehkä olen ladannut siihen liikaa paineita itselleni. Pitäisi mennä rennosti, niin kuin aina, lähteä nauttimaan, eikä suorittamaan. Siitä tässä hommassa kuitenkin on kyse.

Parin viikon päästä näen joka tapauksessa ultimate-tavoitteeni, Mount Everestin. Yksi tämän reissun tavoitteista onkin inspiraation hakeminen ja luulisin, että Everestin, Cho Oyun ja muiden kasitonnisten tuijottaminen tulee olemaan liki uskonnollinen fiilis, joka toivottavasti samalla palauttaa vähän sitä kateissa ollutta varmuuttakin. Nousen Lobuchelle Anne-Mari Hyryläisen kanssa, joka on kasitonnisista muutamankin kiivennyt ja odotan todella innolla hänen tapaamistaan. Näen jo sieluni silmin itseni maaliman ärsyttävimpänä asiakkaana, joka koko ajan tenttaa ja kyselee, että kerro lisää, kerro kerro kerro! Kerrankin näin päin, hah! (Okei, jos Anne-Mari luet tätä, niin koitan hillitä itseni, promise. Oon oikeesti ihan kiva.) 

Ne on suoraan ommeltu jos vähän kallistaa päätä!

Eihän siinä, kyllä tuo fiiliskin tuolta varmasti vielä hiipii. Onhan tässä vielä muutama päivä aikaa. Tänään ja lauantaina olen töissä, muuten aion viettää päiväni pojan kanssa hyvin syöden. Nämä tankkauskauteni ovat lapsenkin mielestä parasta ikinä, kun pöytään kannetaan kaikkea pizzasta pastavuokiin ja hampurilaisiin. Maanantaina käyn vielä hierojalla ja imuroin, sitten olen valmis!


Tässä vielä varustesettini, jolla Lobuchelle mennään:

VARUSTELISTA NEPAL / LOBUCHE EAST

Päiväreppu 35l + Duffeli Ortlieb 110l
Kuoritakki + kuorihousut Tierra Back-Up Gen. 2
Untuvatakki Patagonia Ultra Light Down
Icebreaker T-paita x 3
Huppari 66 North Polartech
Huppari Patagonia Nano-Air
Aclima kerrasto 
Tierra Acepants
Paksut merinosukat x 2
Ohuet merinosukat x 2 
Paksut villasukat
Merinobokserit x 3
Pipo, balaclava ja buffi 
Liner-hanskat 
Hestra Alpinet 
Hestra Moonmittenit
Ylävuorikengät La Sportiva

Nalgene- pullo x 2 + termos 
Aurinkolasit + gogglet
Therm-A-Rest Zlite -alusta
Varavirtalähde & laturit 
GoPro 
Kirja + sanaristikko + kynä
Kuulokkeet 
Aurinkorasva & huulirasva
Otsalamppu & varapattereita 
EA-pakkaus  
Hygieniakamat 
Urheilujuomat & geelit
Pyyhe
Survival kit
Vessapaperirulla
Kahvipaketti 
Kevyet valjaat Black Diamond 
Jumar + Kasi
Slingit x 4 
Sulkkareita x 5
Kypärä 
Hakku + vaellussauvat 
Crampons

Polvituki


sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Polvi koetuksella Liesjärvellä ja Nuuksiossa


Syyskuu vaihtui lokakuuksi niin nopeasti, etten sitä edes tajunnut viime viikon hujahdettua juostessa. Oikeastaan vain koivunlehtien väri kertoi, että tässä ollaan koko ajan menossa syksympää kohti! 

”Juostessa” on ehkä toki vähän liioiteltu ilmaus, ”linkuttaessa” olisi lähempänä totuutta. Vedin nimittäin viime lauantaina Nuuksiossa  ihan karmeat lipat liukkaan juuren päälle astuessa ja onnistuin taittamaan vasemman polveni nivelsiteet sököksi. Siinä maassa istuessa ja kivun riipaistessa pitkin kehoa ensimmäinen ajatukseni oli, että ”Nepal. Voi perse!” Olen viikon päästä lähdössä vaeltamaan kohti Lobuche Eastia ja ajattelin siinä havuja kämmenpohjista pyyhkiessäni, että tässäkö se reissu sitten meni. Pystyin kuitenkin nilkuttamaan parkkipaikalle ja ajelemaan kotiin, jonka jälkeen alkuviikko meni parannellessa. Pirun kipeä tuo kinttu oli ja öisin heräsin joka kerta kylkeä kääntäessä vihlaisuun, mutta hiljalleen se siitä alkoi hellittää. Suomalainen mieshän on sellainen, ettei se mene lääkäriin, ennen kuin on pää kainalossa, joten minäkin tyydyin lähinnä ibuprofeeniin ja kaverilta lainattuun polvitukeen. Ajattelin, että loppuviikko näyttää totuuden, minulla kun oli torstaista sunnuntaihin töitä.

Tätä nykyä Eerikkilässä työmoodissa

Perjantaina Eerikkilä Sports & Outdoor Resort (jep, tuolla nimellä urheiluopisto pyrkii nyt tulemaan tutuksi) järjesti ensimmäisen Eerikkilä Challenge -kisan, joka on pääasiassa yrityksille suunnattu tiimipäivä. E Challengessa duuniporukat pääsevät yhdessä juoksemaan / melomaan / polkemaan pitkin Liesjärveä ja ratkomaan erilaisia tehtäviä ja minä sain kunnian olla päivän juontaja. Mikkiin mölisemisen lisäksi juoksimme koko päivän Jouhkimaisen Miikan kanssa pitkin pöpelikköä kameran kanssa kuvaamassa ja haastattelemassa kisaajia ns. aftermovieta varten, joka sitten esitettiin illalla dinnerin ja palkintojenjaon yhteydessä. Samalla haalittiin myös kvuamateriaalia ensi vuoden kisan markkinointia varten. Olen jotenkin puolivahingossa (kiitos Mäkisen Eevan) päätynyt Eerikkilän mainosvideoiden outdoor-kasvoksi ja siten olin ilmeisesti melko luonteva valinta mukaan Challengeenkin. Miikan kanssa meillä on yhteistyö toiminut hyvin ja joka kuvauskeikalla on ollut hauskaa, joten mielelläänhän näitä tekee. Paitsi silloin, kun Miikka pakottaa hyppäämään neljä-asteiseen järveen ”silleen rennon kesäisesti” marraskuussa, kuten tässä alla olevalla videolla…



Ensimmäinen Eerikkilä Challenge meni hienosti ja sääkin oli aivan tolkuttoman komea. Aamulla Ruostejärven rantoja peitti paksu, aavemainen sumu, joka puolenpäivän aikaan muuttui pilvettömäksi taivaaksi ja auringonpaisteeksi. 13 joukkuetta pääsi rasteilla mm. vuolemaan, geokätköilemään ja järjestelemään olympiarenkaita ja välimatkat – yhteensä reilut 20km – taittuivat jalkapelin lisäksi fatbikeilla ja kanootein. Kisan jälkeen sauna oli lämmin ja dinneri maukas. Minulle ja Miikallekin kertyi lopulta noin 12 kilometriä juoksua rastien välillä ja vasta oikeastan illalla muistin, että ai niin, mullahan oli tämä polviongelma, maastossa touhutessa sitä ei edes huomannut. Huh! Vaikutti siltä, että ainakin polvituen kanssa Nepal tulee onnistumaan.

E Challengen tohinaa Liesjärven Hyypiökalliolla...

...Ja Kyynäräharjulla

Todellinen testi koitti kuitenkin vasta lauantaina, kun ajelin aikaisin aamulla Eerikkilästä suoraan Nuuksioon viikonlopuksi Partioaitan 365 Klubin kanssa. Edessä oli kaksi päivää maastossa rinkka selässä, joten polvi joutuisi koetukselle. Toisaalta Liesjärvellä juoksu tuntui enemmänkin auttavan kuin rasittavan vammaa, joten en ollut liian huolissani. Jouduin kuitenkin hieman lyhentämään päivämatkojamme ihan varmuuden vuoksi.

Lähdimme Kattilasta liikkeelle ja viime viikonlopun ruuhka Nuuksiossa oli kuin muisto vain. Kiertelimme Valklammen kautta rauhallisia pikkupolkuja pitkin Iso-Holman leiripaikalle ja näimme koko päivän aikana kaksi muuta ihmistä. Iso-Holmassakin saimme leiriytyä tyhjään niemenkärkeen, joka täyttyi helposti 18:n klubilaisen asettuessa taloksi. Muutama muu telttailija illan mittaa paikalle saapui, mutta kaiken kaikkiaan Nuuksiossa oli tällä viikolla erittäin hiljaista. Liekö sitten hieman harmaampi sää, joka vähintään turistit jätti kotiin. Sääli heille, koska väriloisto tähän aikaan vuodesta oli metsässä upeimmillaan! Sitä aina unohtaa, miten tolkuttoman hienoa aikaa syksy on liikkua, kun sää on hieman kirpeä, usva velloo lampien päällä ja lehdet tarjoavat kauneintaan kaikissa väreissä. Melkoista ilotulitusta oli tarjolla pitkin viikonloppua.

Nuuksio väreissä

Syysfiilis

Sunnuntaina jatkoimme vielä Vähä-Hauklammen luolien ja Haukankierroksen kallioiden kautta takaisin Kattilaan. Matka tarjoaa mojovia korkeuseroja, joita rinkan kanssa pusertaessa muistaa taas elävänsä ja mäkien jälkeen parkkipaikalle saapuessani huokaisin helpotuksesta. Polvi kesti, Nepal saa tulla! Tänään vielä hierojan runnottavaksi, niin eiköhän tuolla yksi 6000-metrinen Lobuche kiipeillä.

Lauantaina olisi vielä keikka Porkkalaan, muuten tämä viikko menee lähinnä pakatessa. Lento Istanbulin kautta Kathmanduun lähtee ensi viikon tiistaina.




sunnuntai 24. syyskuuta 2017

Julkista liikennettä retkeilyalueille on lisättävä!


Jos ei nyt ihan intiaanikesä, niin varsin miellyttävä syyssää ainakin pääsi yllättämään Etelä-Suomen viikonloppuna. Kävin perjantaina Nuuksiossa tiedustelemassa valmiiksi ensi viikonloppua varten reittiä ja jo silloin lämpötila oli reilusti yli kymmenen asteen. Kiertelin Kattilasta käsin kansallispuiston luoteisosiin ja kävin mm. poikkeamassa Valklammen rannan suurella metsästysmajalla, jota jo Kekkonen aikanaan jahdeissaan käytti. Talon historian tärkein virstanpylväs on silti 12:n vuoden takaa, kun kesällä 2005 vietin siellä polttareitani. On lähes ihme, että talo on edelleen pystyssä. Perjantai-iltana kotona nypin niskasta ja kainaloista kymmenkunta hirvikärpästä, oli lähes amatöörimainen virhe lähteä tähän aikaan vuodesta mustaan pukeutuneena liikkeelle…

Lauantaina palasin värikkäämmissä vaatteissa Nuuksioon asiakaskeikalle, tällä kertaa Haukkalammelle. Sää oli komea ja sen oli huomanneet muutkin, nopealla laskukaavalla noin puolet pääkaupunkiseudusta. Haukkiksen parkkitilanne on jo pitkään ollut heikko, mutta nyt – ensimmäistä kertaa minun aikanani – se osoittautui katastrofaaliseksi. Nuuksiontieltä hiekkatielle käännyttäessä jonon perä tuli vastaan nopeasti. Olin onneksi tapani mukaan hyvissä ajoin liikkeellä, joten ehdin kyllä vapautuvaa parkkipaikkaa odottaa, mutta tilanne turhautti silti. Onneksi sentään siihen oli reagoitu nopeasti ja paikalle oli hälytetty käsittääkseni paikallinen suunnistusseura liikennettä ohjaamaan. Itse sain paikan noin puolen tunnin odottamisen päätteeksi, mutta kaikki eivät olleet yhtä onnekkaita. Lopulta jo puolenpäivän jälkeen Haukkalammen parkkipaikka ”suljettiin”, kun tilaa ei yksinkertaisesti enää ollut.  Tästä syystä liki puolet retkelleni ilmoittautuneista eivät päässeet mukaan. Heidät käännytettiin pois.

Jonossa mietin, että onneksi aika moni auto on nykyään varustettu sellaisella
 stop&go -systemillä, eli auto sammuttaa itsensä pysähtyessään. Tässä olisi muuten 
melkoinen tyhjäkäynnin pörinä menossa. 


Jo kuulemma aamulla tilanne oli alkanut eskaloitumaan siihen, että jengi jätti autojaan kapean Haukkalammentien varrelle parkkipaikan oltua täynnä. Tätä varten liikenteen- ja parkkipaikkojen ohjaajat olivat ilmeisesti paikalle juuri hälytetty, villinä tien pieleen parkkeeraaminen kun aiheuttaa isoja ongelmia Nuuksiossa. Se on itsekkyyden multihuipentuma ja saa myös minut kuumenemaan ihan totaalisesti.

Jokainen auto kapean tien pielessä käytännössä pysäyttää liikenteen, koska tila kahteen suuntaan loppuu. Parkkeerattujen autojen takia hiekkatiellä ei mahdu enää ajamaan rinnakkain ja näin homma alkaa sakkaamaan. Ja sitten kun ensimmäinen tuuttaa autonsa siihen tien reunaan ajatellen, että kyllä HÄN saa siihen jättää, koska on koko aamun haaveillut kanttarellien keräämisestä, niin seuraava tekee saman perässä. Kato hei, toi jätti tohon, jätetään mekin! Vitsi noi muut on tyhmii kun ne jonottaa, me parkkeerataan ainakin tähän! Ja niin on soppa valmis. 

Sen lisäksi, että itsekkäät retkeilijät aiheuttavat koko liikenteen jumiutumisen, he aiheuttavat valtavan vaaratilanteen. Mitä jos Haukkalammella sattuu jotain? Jos siellä tarvitaan ambulanssia tai syttyy vaikka tulipalo? Pelastusajoneuvojen saaminen paikalle on käytännössä mahdotonta tien ollessa tukossa kaikkiin suuntiin, kun siellä on parkkipaikkojen villilänsi menossa. Paikallisten mökinomistajien tuntemuksia en viitsi edes miettiä jengin jättäessä autojaan yksityisteiden ja pihojen varteen.

Ymmärrän, että turhauttaa, jos on lähtenyt aurinkoisella mielellä retkeilemään, eikä meinaakaan päästä perille. Totta kai se harmittaa. Mutta silloin pitää olla Plan B sen sijaan, että itsekkyydellään vaikeuttaa muiden samalla mielellä lähteneiden päivää. Vaikka tilanne on ongelmallinen, ei se oikeuta ongelmien lisäämiseen. Kotimatkalla huomasin, että ainakin osaa tien pieleen jätetyistä autoista oli sakotettu, mikä on hyvä. Mutta riittääkö se?

Keikka oli ja meni ja poluilla tungos ei onneksi pahemmin näkynyt, lääniähän Nuuksiossa riittää ja ihmiset hajoavat ympäri metsää. Mustalammen tulipaikoila oli vähän ruuhkaa, mutta siellä on aina. 

Ruuhka ei näy kansallispuiston sisällä

Nuuksion – kuten muidenkin kansallispuistojen – kävijämäärät ovat kasvaneet huimasti. Kymmenen viime vuoden aikana ne ovat liki kaksinkertaistuneet, mikä on mielestäni hienoa! On upeaa, että ihmiset lähtevät ahkerasti ulos ja hyödyntävät verorahoillaan ylläpidettäviä puistoja, se osoittaa, että niille on tarkoitus ja tilaus. Ongelma on kuitenkin siinä, että tähän yleisömäärän kasvuun ei ole osattu hallinnollisesti reagoida vaadittavalla tavalla. 

Monen kansallispuiston ja retkeilyalueen julkinen liikenne on olematonta. Sen uudelleen järjestäminen on askel, joka vaatisi kiireellistä ottamista. Esimerkiksi Nuuksioon tulee Espoosta yksi bussi öbaut tunnin välein. Lauantaina useampi asiakas oli jäänyt Leppävaarassa laiturille, kun bussit olivat aivan tupaten täynnä, eikä kyytiin yksinkertaisesti enää mahtunut. Helsingistä Nuuksioon ei mene bussia ollenkaan. Julkisen liikenteen lisääminen kohteisiin poistaisi jo huomattavasti painetta yksityisautoilusta ja olisi samalla ekologinen teko. Myös pysäkkien sijaintiin voisi samassa rytäkässä kiinnittää huomiota, nyt esimerkiksi Nuuksioon tuleva bussi jättää useamman kilometrin päähän Haukkalammen lähtöpaikoilta. 

Huono julkinen liikenne ei tosiaan ole missään nimessä ainoastaan Nuuksion ongelma, koittakaapa huviksenne mennä vaikka Repovedelle, Helvetinjärvelle tai Porkkalaan kätevästi ilman omaa autoa!

Toinen askel olisi sitten parkkipaikkakapasiteetin lisääminen suosituille reiteille, mutta se palvelisi edelleen ainoastaan omilla autoilla liikkuvia ja olisi enemmänkin tekohengitystä suuremman ongelman – julkisen liikenteen tarpeen – edessä. 

Ulkoilua ja Suomen luontoa markkinoidaan kovasti. Metsän hyvistä vaikutuksista puhutaan paljon ja ihmisiä kannustetaan ulos, mikä on hienoa ja tärkeää. Siihen ihmisten ulkoiluun pitää seuraavaksi vain varautua, koska meininki ei ole enää kestävää. Pahimmassa tapauksessa se markkinointi ja ulkoiluharrastuksen tukeminen valuu lopulta hukkaan, kun tyypit kääntyvät kotiin, turhautuvat ruuhkiin ja jättävät retkikengät naulaan, kun ”ei sinne kuitenkaan taaskaan mahdu”.

Kuten sanoin, polut olivat Nuuksiossa lauantainakin melkein tyhjät. Sinne olisi mahtunut hyvin!

Taivaallakin oli ruuhkaa


sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Rakas, rakas Punkala


Isoisoisäni Arvo Hurinki, minulle Ukki, rakensi ja rakennutti suvullemme mökin Punkalaitumen Vehkajärven rantaan joskus 50-luvun alussa. Punkalassa, kuten paikkaa kutsumme, vietin elämäni ensimmäiset 13 kesää. Käytönnössä muutimme Punkalaan aina kesäkuun alussa ja palasimme takaisin Helsinkiin koulujen alkaessa elokuussa. Teini-iässä se ei kuitenkaan enää käynyt päinsä. 

Ukki kuoli minun ollessani viisivuotias, mutta muistan edelleen selkeästi, kuinka hän kävelee rannasta ylämäkeä mökkiä kohti ja hymyilee minulle. Mummuni, siis Ukin tytär, sekä vaarini viettivät Punkalassa yli 60 kesää putkeen, kunnes muutama vuosi sitten eivät enää ikänsä takia voineet siellä kaksin enää olla, elämä mökillä kun vaatii vähintään ajokortin. Pukalaitumen Sanomat teki tuolloin jutun Mummun ja Vaarin viimeisestä kesästä Punkalassa. Vaari kuoli viime syksynä 96-vuotiaana. Nyt mökkiä käyttävät harvakseltaan pääasiassa tätini perheineen, meistä siskoni lienee säännöllisin vieras Punkalan verannalla. 

Aamun usvaa Vehkajärvellä

Punkala on minun luontorakkauteni alkulähde. Kaikki lapsuuteni kesät vietin sen pihapiirissä, rannoissa ja ympäröivissä metsissä serkkuni Jennin kanssa. Vaari oli kävelevä luonnontuntemuksen tietosanakirja ja hän vei meitä retkille pitkin ympäröivää metsää ja Punkalaitumen seudun kohteita. Joka kesä piti päästä käymään ainakin kerran vanhassa maatalossa, joka nykyään tunnetaan Yli-Kirran talonpoikaismuseona. Suurelle yleisölle paikka on tuttu Mauri Kunnaksen Koiramäen talona, jonka mallina museo kirjassa toimi. 

Koiramäen talo

Olen viime vuosina käynyt Punkalassa laiskasti, käytännössä kerran kesässä. Jotenkin sitä ei muka ole ollut aikaa, koska kiire, välimatka, önnönnöö ja muut tekosyyt. Mutta joka kerta kun sinne menen, ihmettelen, että miksi ihmeessä en käy täällä useammin! Mökin pihaan ajaessa tulee heti hyvä olo. Pulssi laskee, stressi häviää ja sitä siirtyy suoraan jonkinlaiseen kesämökkimoodiin, sellaiseen, johon ei pääse missään muualla. Sitä tulee paikkaan, missä kaikki on niin kuin ennenkin, ihan kuin mitään vuosia ja vuosikymmeniä ei olisi tässä välissä tapahtunut. Aika Punkalassa on pysähtynyt, astiat ovat 60-luvulta, seinällä on kartta, jossa on maita kuten Jugoslavia ja Neuvostoliitto ja näen edelleen Ukin – ja nykyään myös Vaarin – kävelemässä siinä mäessä rannasta ylöspäin. Vaarin valkoinen Apu-lippis on edelleen naulakossa.

Olin viime viikonlopun Punkalassa, ensimmäistä kertaa tänä vuonna. Siinä Vehkajärven rannassa, Loimaan Palloilijat -mukista aamukahviani juodessani, laskeskellin, että olen viettänyt tässä pihassa yli kaksi vuotta elämästäni. Lämmitin Vankoon (”vanhoista koottu”, pieni ja maailman paras sauna, joka on rakennettu vanhoista ylimääräisistä laudoista) ja tein sanaristikoita. Mitään muuta tekemistä Punkalassa ei ole. Eikä pidäkään olla. Iltapäivällä kuuluu käydä tiskaamassa tiskit rannan tiskipaikalla ja illalla pitää istua tuvassa kuuntelemassa Radio Suomea.

Vankoo, maailman paras sauna

Tosta on hypitty järveen aika monta kertaa

Ja taas ihmettelin, että miksi ihmeessä en käy täällä useammin! Ensi kesänä lupaan palata pidemmäksi aikaa. Haaveilen vähän, että asuisin Punkalassa vielä ainakin yhden kesän elämästäni.


Kun vielä menomatkalla piipahdin Liesjärvelle melomaan ja paluumatkalla kävin katsastamassa Torronsuon syysvärit, voisi sanoa, että takana on täydellinen viikonloppu. 

Tammelan Liesjärvi on matkan varrella Punkalaan 

...Kuten on myös Torronsuon kansallispuisto

maanantai 11. syyskuuta 2017

2018


Minun piti alun perin olla tällä hetkellä Ruotsissa Sarekissa vaeltamassa, mutta jouduin perumaan keikan liian epävarman osallistujatilanteen takia. Ei uskaltanut odotella liian pitkään mahdollisia epäröijiä, joten oli turvallisempaa vetää liinat kiinni ja siirtää Sarekin vaellus ensi kesälle. 

Peruutuksen ansiosta sain puoliyllättäen tällaisen kuusiviikkoisen putken kotona, jotain, mitä minulla ei ole koko vuonna ollut. Olen ollut niin menossa pitkin poikin, että kolme viikkoa taitaa olla pisin jakso, jonka olen maaliskuun jälkeen Helsingissä yhteen menoon viettänyt. Lähden lokakuussa kolmeksi viikoksi Nepaliin, joten pakko myöntää, että tällainen hengähdys tähän väliin tuli ehkä ihan tarpeeseen. Sain peruutuksen myötä myös pari yllättävää vapaaviikonloppua, joista ensimmäisen vietin kaverin mökillä Turun saaristossa Paraisilla ja seuraavan aion kökkiä sukumme mökillä Punkalaitumella, missä en ole koko kesänä kerennyt käymään.

Ei ihan Sarek mut silti ok

Nyt, kun tuo Sarek siirtyi ja löysi paikkansa ensi kesän kalenterista, aloin samalla lukitsemaan muitakin vuoden 2018 suunnitelmia. Olen niin sanottu kalenterinörtti, eli minulla on pakko olla kalenterissa merkattuna tekemiseni mieluiten ainakin vuodeksi eteenpäin, jotta osaan olla. Jotenkin se helpottaa valmistautumista niin omiin kuin työreissuihinkin, kun tietää millaista jatkuvuutta on luvassa. Ja onhan se nyt ihan fakta, että mitä enemmän inboksissa odottelee lentolippuja, sitä paremmalta elämä tuntuu. Ainakin välillä.

Kävin myös viime viikolla Partioaitalla palaveeraamassa jatkosta ja ilolla voin kertoa, että yhteistyö jatkuu ainakin ensi vuoden loppuun. Niinpä sain myös työkeikat kalenteriin suunniteltua ja vahvistettua! 365 Klubin kanssa reissuja riittää taas pitkin vuotta.

Töissä töissä

Työkeikkojen ohessa oma talveni 2018 menee pääasiassa laskien. Aion päästä mäkeen niin paljon kuin vain on mahdollista ja myös jatkaa hyvin alkanutta skinnailuharrastusta. Splitin saan käyttöön ainakin Itävallassa, Ranskassa, Pyhällä ja Kebnekaisella ennen kesää, jolloin kesäkuun alussa olisi tavoite laskea Elbrusin 5642-metriseltä huipulta alas. Laskupäivien lisäksi yritän kurssittaa itseäni mahdollisimman paljon lumiturvallisuuden parissa.

Tätä. Mahdollisimman paljon tätä.

Työrintamalla ensi vuonna talvivaellusta ei näillä näkymin ainakaan 365 Klubin kanssa tehdä. Sen sijaan keskityn talvisiin viikonloppuretkiin helmi-maaliskuussa ja huhtikuussa toteutamme yhdessä Pyhän kanssa Rinteeltä offareille -työnimellä kulkevan viikon, eli tarjoamme mahiksen lähteä opettelemaan vapaalaskua Pyhän takamaastoihin kevään ollessa parhaimmillaan. Tästä, kuten muistakin talven retkistä, lisää tässä hiljalleen, kun suunnitelmat saadaan pakettiin. 

Kesä tosiaan alkaa Elbrusin matkalla. Sen jälkeen työkartalla on jo perinteinen Kebnekaisen vaellus juhannuksen jälkeen ja siihen perään sitten viiden päivän reissu Sarekiin. Nämä molemmat ovat klubivaelluksia, joita pääsee varailemaan näillä näkymin joulukuuhun mennessä. Klubivaellus tehdään myös Haltille heinäkuun lopussa. Elokuussa nenä suuntaa Matkatoimisto Aventuran kanssa taas Islantiin ja sieltä mahdollisesti Grönlantiin, ennen kuin kesä on paketissa.

Kebnekaise, Sareki, Halti, Laugavegur, Grönlanti. Toimisto 2018.

Syksy on muilta osin hieman vielä auki, mutta loppuvuodesta olisi tarkoitus vihdoin suunnata Etelämantereelle. Reissu on ollut mielessä jo tovin ja nyt sain siihen oikeastaan puolivahingossa hieman lihaa luiden ympärille ja päätin lyödä ajankohdan lukkoon. Joulukuussa 2018 siispä Antarktis ja Vinsonin massiivi kutsuvat! 

Vinsonin massiivi Etelämantereella

Kalenterinörtti kiittää, vuosi 2018 saa tulla!


sunnuntai 3. syyskuuta 2017

Seitseminen 2.-3.9.2017


Tässä, kun kulunut kesä on mennyt pääasiassa muilla mailla opastaessa, sitä unohtaa aina helposti, miten siistiä on lähteä Suomessa metsään. Kirpeät syysaamut, usva järvien päällä, lämmittävä aurinko ja nokipannukahvit nuotiolla ovat vähän sellaisia juttuja, joita ei muualla saa. Tai ainakaan ne ei muualla jotenkin tunnu samalta.

Olin viikonlopun töissä Seitsemisessä Partioaitan 365 Klubin kanssa. Uskomaton tuurini työsäiden kanssa jatkui edelleen, kun syyskuun ensimmäisen viikonlopun ennuste lupasi aurinkoa taivaan täydeltä molemmiksi päiviksi. Mittarikin kipuili jonnekin reiluun 15:een asteeseen, mitä voinee pitää lämpimänä jo tähän aikaan vuodesta. 

Tyyntä

Syysflunssa on alkanut korjaamaan satoaan, kymmenestä asiakkaasta neljä ilmoitti vielä lauantai-aamuna peruutuksestaan kuumeen noustessa. Niinpä painelimme poluille kuuden klubilaisen ja Sofi-koiran kanssa. Starttasimme Seitsemisen luontokeskukselta ja tallasimme Seitakierrosta pitkin ensin Koveron perinnetilalle ja siitä Haukilammen rantaan leiriytymään. Ottaen huomioon miten hieno sää Pirkanmaalla vallitsi, yllättävän vähän oli porukkaa metsässä liikkeellä. Yöpaikankin saimme tyystin itsellemme. 

Koveron perinnetila on ennallistettu 30-luvulle ja sinne pääsee kesäaikaan 
tutustumaan perinteiseen elämäntyyliin.

Sofi on sitä mieltä, että hänkin olisi ansainnut hieman kahvia

Retken tarkoitus oli tarjota mukavat ja turvalliset olosuhteet esimerkiksi varusteiden testaamiseen ja retkitaitojen päivittämiseen. Joillekin pieni viikonloppuvaellus on hyvä mittari sille kuinka pitkiä matkoja rinkkaa jaksaa kantaa ja muutamille mukana olleille yö oli heidän ensimmäisensä teltassa. Iltaa istuttiin nuotiolla lättyjä paistaen ja tarinoita kertoen, retkeilyn ytimessä siis.

Heräilin sunnuntaina aikaisin ihastelemaan Haukilammen päällä vellovaa usvaa. Näitä ovat syysaamut parhaimmillaan! Makoilin teltassani kahvia keitellen vailla kiireen häivää ja odottelin, kun kanssaretkeilijäni hiljalleen heräilivät omistaan. Auringon paistaessa jatkoimme matkaamme taas Seitakierrosta pitkin hiljalleen tiputellen aarnimetsien ja soiden läpi takaisin kohti luontokeskusta.

Haukilammen aamu. 



Retken päätteeksi autossa istuskellessani jouduin jälleen toteamaan ääneen, että ai että minä pidän työstäni! Kun pääasee näkemään ihmisten innostumisen ja ihastumisen luontoon, retkeilyyn, ulkoiluun ja kaikkeen siihen liittyvään, se on etuoikeus. 

Seuraava viikonloppuretki köpötellään Nuuksiossa 30.9.-1.10. Jos kiinnostelee lähteä mukaan, muutama paikka on vielä vapaana!

Happy camping!